Hehei! Tervetuloa lukemaan Dacean tarinaa!

Tämä on neljäs tarinani,

 enkä ole kovin hyvä kirjoittamaan, mutta toivottavasti jollekkin kelpaa!

p.s. Esittely tulee kun kerkiää, ja kun saan kunnon kuvat henkilöistä.

----------------------------------------------------

 

 

-Neiti Gardolo! Herätys, vankilanjohtajalla on asiaa.

-Mmf, olisi voinut koputtaa ennen kuin tulee...

-Eipä tullut mieleeni.

-Niin, ei tullut mieleen että täällä voi nukkua puolialaston nainen.

-Jaahas, vai niin. No, menen odottamaan ulkopuolelle, kun pukeudutte.

- Hmph, vai pitää vielä pukeakkin. Saakin olla tärkeä asia johtajalla.

-Valmis, herra joka ei koputa oveen!

-Tänne päin neiti Gardolo. Eikä mitään kommervenkkejä!

- Ihan kuin olisin jokin roisto, tai niinhän olenkin, mutta silti...

-Yh, olen oksentaa aina kun näen tuon pärstän.

-Hei, ystäväiseni. Istu alas, ole hyvä.

-Jaa että ystävä...

-No kaippa tässä voisi istua.

-Niin, kuten tiedät, joudun päästämään sinut tänään vapaalle jalalle.

En kyllä haluaisi, mutta laki määrää niin.

-Eikös se loppunutkaan kolmen kuukauden päästä?

-Ei, tai juu, mutta se muuttui, joten: Hyvästi, ja ulos!

- Kiitos oikein mieluusti häivyn.

Täällä olin asunut miltei vuoden. No pääsempä kotiin.

En halua kääntyä.

En palata.

Lähden vain pois.

Kauas pois.

Kotiin.

Niin kotiin. Asun kaukana kaikesta.

Eli jorpakossa. Olin vasta aamulla perillä, koska kävelin.

-Oma koti kullan kallis. Mukava nähdä joulunpunainen röttelöni.

Kipusin portaat haparoivin askelin. Minua jännitti kämppikseni tapaaminen.

Ovi oli auki, niin kuin aina

-Kukkuluuruu!?

Susan säpsähti kuullessaan ääneni...

...mutta kun huomasi kuka tuli hän ryntäsi halaamaan minua.

-Dacea! Ihanaa kun olet kotona.  Tein juuri aamiaista.

-Sitä mä pelkäsinkin. Tunnen sun pöperöt.

-Noh, muroja nää vaan on. Et sää kuole!

-No on nää parempia kun vankilan kauravelli.

Susan pälpätti koko sen ajan kuin söimme.

En ymmärrä miten hän voi syödä, ja pälpättää samaan aikaan,

ja vielä tukehtumatta!

Onnessani hiljaisuudesta, lähdin naapurin Samin luo.

Koputin oveen.

-Kuka siellä?

-Dacea.

-Dacea! Olet siis kotona. Ihanaa!

-Jaa mukavaa kun kaipasit. Hihhih, halisaldoni on jo aika suuri.

Tällä kertaa sain kuuntelijan, enkä suunsoittajaa.

Päivä meni nopeasti, joten lähdimme Susanin kanssa nukkumaan.

-Ihanan pehmeä peti. Ei semmoinen pöytä kuin vankilassa.

Kauaa en saanut kuitenkaan koisia. Kuulin eteisestä ääniä.

Kolinaa, kalinaa, askelia.

Kurkistin ovesta ja näin Susanin.

En uskaltanut kysyä mikä häntä vaivasi, hän oli niin, outo...

Äkkiä hän lähtikin ulos. Päätin lähteä perään.

Tahdoin tietää mitä tapahtuu.

-----------------------------------------------------------

Siinäpä teille ensimmäinen osa!

Kommentointi on enemmän kuin sallittua!